Vlogaajan ura edessä?

Hah, no ei nyt sentään, mutta tällänen video oli kyllä ihan kiva tehdä!

Elikkäs moikka! Tällä kertaa mun kuulumiset tuleekin videolla. Kuvasin eile, eli perjantaina koulun jälkeen tän, ja siinä onkin varmaan kaikki oleellinen mitä oon tehny nyt viimepäivinä.

Oon kuvaillu tässä myös vähän muutakin, ja yrittänyt saada jotain aihetta postauksiin, joten muutaman kuvan saatte kans.

Sen enempää selittelemättä, toivottavasti tykkäätte!

Tiedän että tuossa kameran edessä olemisessa on vielä ihan hirveesti parannettavaa, ja näytän välillä tosi kyllästyneeltä, vaikka oikeesti tota oli ihan kiva kuvata ja yritin parhaani hymyillä! :D Mutta harjotusta harjotusta niin eiköhän se ala pikkuhiljaa luonnistuu.
+ unohin mainita, että nyt siis pystyn kävelee jo ilman tukea ja keppejä, vaikka polvi vielä kipeä onkin.
Sitten muihin kuviin!

tänne on nyt muutaman päivän sisällä tullu hirveet kinokset!

nää jotkut kuvat on vähän tummia, pahoittelut siitä!

Mitä tykkäsitte tälläsestä postauksesta?

Entä videosta?

Lisää ehdotuksia vaan tulemaan! :)

Hyvä kestää vain hetken

Just smile and hide the pain

Muistatteko kun kesällä olin poissa pelistä melkeen kuukauden, kun mun polvilumpio lähti paikaltaan? Sillon oli helppo hoitaa jalan kuntoutus sekä ponin hoito, kun lomalla oli aikaa niin minulla kuin Lotallakin. No, eipä ole nyt.
Kuten kuvasta voi päätellä, ne jotka eivät vielä tienneet, mun polvi meni nyt uudestaan viime sunnuntaina. Eli taukoa tulee nyt jokatapauksessa ratsastuksesta, ja oikeastaan vähän kaikesta, vaikka ei ihan vapaaehtoisesti. Mutta saampahan aikaa miettiä ja käsitellä kaikkea.

tämä on kyseisestä paikasta, jossa jalkani nyt satutin, mutta ei samalta kerralta eikä sama liike mitä tein.

Olin siis superparkissa (vain Oulussa tai lähellä asuvat varmaan tietävät), ja siellä permannolla yritin opetella erästä liikettä. Siitä sitten tulin kerran huonosti alas, ja polvi napsahti samantien. Sen jälkeen lähdettiin lääkäriin, mutta ei vielä kummoista tietoa saatu, vain kyynersauvat lähti taas mukaan. Toki itse olin varma että polvilumpio taas lähti paikaltaan, kun sama napsaus ja kipu tuntui. Siellä lääkärin kanssa puhuttiin leikkauksesta, ja että millon se olisi järkevää tehdä, jos tehdään ollenkaan. Ensimmäisellä kerralla kun polvi meni, samalla jotain repesi niin, että polvi löystyi. Luultiin jo että polvi alkaisi olla taas kunnossa, kun se niin harvoin mua on enää vaivannut, ja ajateltiin että ei tarvisi enää toista kertaa kärsiä tätä kaikkea, mutta väärässä oltiin...

Heti kun polvi alkaa olla siinä kunnossa että sitä voi taas käyttää, alkaa ahkera reenaus, koska mun on pakko saada lihasta sen ympärille että se pysyy kasassa, muuten edessä on leikkaus. Onneksi se on nyt parantunut paljon nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla, ja pystyn jo melkeen kävelemään ilman tukea.

1.

kun tuulee ja yrittää silti poseerata.. :D

..ja kun tuuli pilaa sun hiukset

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

Onko teillä ideoita miten jatkan nyt tätä bloggaamista? Ratsastukseen tulee taukoa varmaan pari kolme viikkoa, niin pidänkö blogissakin taukoa sen aikaa, vai kiinnostaako teitä yhtään lifestyle -tyyppiset postaukset sen aikaa, tai muut pohdinnat tai mielipidepostaukset yms?

Antakaahan ideoita, ja kertokaa ihmeessä jos näistä kuvista löytyi lemppari! :)

Kurkistus pinnan alle

Tallille meno ei tunnu enää samalta kuin ennen. Saman kentän kiertäminen jo kolmatta vuotta alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää. Sama paikka, samat ihmiset, sama poni... Mikään ei kuitenkaan tunnu enää samalta.
Missä on se iloa ja positiivisuutta täynnä oleva heppatyttö, joka aina yhtä innolla odotti jokaista ratsastuskertaa, jokaista hetkeä tallilla? Mihin on kadonnut rakkaus tätä lajia kohtaan?

Motivaatio on ollut hukassa jo pitkään, puhumattakaan innostuksesta tähän harrastukseen. Harrastukseen? Eikö pitäisi ennemminkin sanoa elämäntapa? Mä en enää ees tiedä mitä ratsastus mulle on, tai mitä se mulle merkitsee. Oon yrittänyt jo tosi pitkään miettiä näitä asioita, ja käsitellä kaikkea tätä.
Luulisi että olisi iloinen, kaiken sen jälkeen mitä ollaan saavutettu Roin kanssa. Mutta kun alkaa miettiä tarkemmin, ensimmäiset asiat mitä tulee mieleen näistä vuosista, on epäonnistumiset, turhautuminen ja suru, saikut, saman kehän kiertäminen ja paikallaan junnaaminen, asioiden tekemättä jättäminen ja kaikki vastoinkäymiset. En edes tiedä millon musta tuli näin negatiivinen, koska mä oon aina ollu se, joka aattelee asioissa ne valoisat puolet ja ottaa ilon irti pienistäkin jutuista.
Niin monta uutta ovea aukesi, kun Roi tuli meille, mutta ne kaikista tärkeimmät taisi samalla sulkeutua...

Ota elämästä irti, kaikki minkä saat

 

Mä en tiedä yhtään miten mun pitäis tästä jatkaa, tai miltä mun tulevaisuus näyttää heppailun suhteen. Tuntuu että oma ratsastus ei kehity enää ollenkaan, ja Roinkin kanssa ollaan pitkään pyöritty vaan paikallaan. Maisemat ei vaihdu, yhä pieni pelko esteisiin, joka on muutenkin samanlaista tappelua kuin aina ennenkin, mutta ei kouluilukaan jaksa joka kerta innostaa. Ei ole enää kiinnostusta mihinkään.

Tarvin vaan jotain minkä avulla löytäisin taas innostuksen, jonkun joka palauttaa mun rakkauden tähän lajiin. En pysty kuvittelemaan elämää ilman hevosia tai ratsastusta, mutta tällä hetkellä mikään ei motivoi jatkamaan. Aina kun tuntuu, että oon löytänyt oikean ystävän, hevosen tai ponin jonka kanssa haluaisin oikeasti tehdä töitä, joka tuntuu just oikeelta mulle, se viedään pois. Me ollaan Roin kanssa päästy jo näin pitkälle, mutta vähitellen alkaa tuntua, että mulla ei oo sille enää mitään annettavaa, eikä silläkään mulle... Ennen osasin arvostaa kaikkia mulle tärkeitä poneja, oikeesti rakastin mennä niillä, ja tuntu et osaan sen jutun. Enää en osaa iloita sellasesta, kun ei tiedä mitä haluaa.

Viimeisen vuoden aikana yksi poni on kuitenkin ollut ylitse muiden, ja sai mut taas uskoo itseeni esteratsastajana, tosin vain sen tunnin ajaksi. Tää poni oli Vanilla, jolla olin viime kesän alussa estevalkassa. En olis uskonut, että niin paljon voisi tykästyä johonkin poniin yhden tunnin aikana. Olin valmis jopa ostaa sen, mutta ei me oltas voitu pitää kahta ponia, joten niin sekin poni lähti mun elämästä yhtä nopeesti kun tulikin...

Näinkin paljon ajatuksia mahtuu pieneen ihmiseen, ja edelleen yritän saada jonkun järjen tälle kaikelle. Teidän voi olla vaikee ymmärtää kaikkea mitä yritin tässä kertoa, koska yleensä täällä blogissa yritän olla positiivinen, enkä ehkä kerro kaikkia huonoimpia fiiliksiä.
No mutta, tämmösiä mietteitä tällä kertaa, palataan!

Maailma on täällä, täällä meit varten

Pääsin yli kisakammosta

..kiitos tämän mahtavan pikkuponin, Epon.

Mulla on ollut pitkään mielessä kirjoittaa postaus tästä mun kisakammosta, ja Eposta. Ilman tuota pikkuponia, en tiedä milloin olisin uskaltanut taas mennä kisaradoille, tai kenen muun selässä olisin voinut tehdä sen.

Ennen kuin Eppo oli edes tullut meidän tallille, mua pyydettiin alkaa menemään sillä, joten odotin kovasti koko syksyn, että pääsen sen selkään. Viimein alkutalvesta pääsin ekaa kertaa sen kyytiin muutaman kerran, rakastuin poniin jo silloin.
Heti alkukeväästä tuli tieto estekisoista, joihin mua kannustettiin osallistumaan Epon kanssa. Päästiin treenaamaan enemmän esteitä, ja se oli selvästi meidän juttu. Tykästyin poniin koko ajan enemmän, eivätkä meidän ensimmäiset kisat tuntuneet edes jännittävän minua. Jatkettiin treenaamista, ja pian kisat jo tuli ja meni, tosin aika huonolla menestyksellä. Ponilla oli ollut pitkään taukoa kisaamisesta, joten se pelkäsi aikalailla kaikkea. Radan aikana aloin itse pikkuhiljaa rauhoittumaan, kun tajusin että ponia jännittää paljon enemmän kuin minua itseä.. Olin silti tosi tyytyväinen sekä poniin, että itseeni. Voitin pelkoni.

Pian oli tiedossa jo seuraavat kisat, joita tietysti vähän jännitin, ja paikan päällä vielä vähän enemmän. Treenasimme ahkerasti, vaikka pituuteni alkoi hieman häiritä menoa. Tiesin olevani ponille pitkä, mutta se haittasi vain minua itseä. Yhä minua pyydettiin kisaamaan Epolla, että se saa lisää kokemusta, mutta pian treenimme ja yhteiset ratsastuskerrat alkoivat loppua.
Tuli kisat, joissa ensimmäinen luokka ei mennyt aivan nappiin, mutta toinen rata meni juuri niin kuin olin toivonut. Oli mukava lopettaa yhteinen, tosin melko lyhyt, kisakautamme onnistuneeseen ja puhtaaseen rataan. Oikeastaan sen jälkeen en ole ponin selkään enää päässyt...

Ennen seuraan liittymistä olin käynyt muutamat harjoituskisat, sekä melko monet leirikisat. Kuitenkin aina mulla on ollut jokin pelko kisaamiseen, sillä jo tuolloin jos tuli tieto joistain kisoista, minä en koskaan uskaltanut ilmoittautua niihin... Mun paikkani oli katsomossa.

Ratsastuskoulu aikoina uskalsin vain kerran kisata pienellä shettiksellä, ja sen jälkeen kävin harjoituskisat vuokraponillani Prillanilla. Leirikisoissa kisasin ihan hyvinkin tuloksin, ja parhaimmillaan niinä vuosina sijotuin toiseksi ja kolmanneksi, ne ovat jääneet mieleeni hyvinä muistoina.

pahoittelut tästä laadusta..

maastoeste kisat leirillä, toinen sija

leirikisat

Jos palataan vielä hetkeksi minuun ja Eppoon... Meidän yhteinen taival loppui jo puolen vuoden jälkeen, enkä luultavasti enää koskaan pääse kipuamaan sen pieneen selkään, vaikka kuinka haluaisin. Onneksi Eppo asuu yhä samalla tallilla, ja nään sitä joka päivä kun menen tallille, sekä voin aina välillä touhuilla sen kanssa jotain pientä tarhassa.

Näin siinä käy, kun rakastuu liian pieneen poniin..

voi miten paljon antaisinkaan, että voisin vielä ratsastaa pikkuponeilla...

Kiitos kaikista niistä hetkistä jotka sain kokea sun kanssa ♥

Laittakaapa mielipidettä postauksesta sekä videosta!

Onko teillä ollut koskaan minkäänlaista kisakammoa? :)